Ihminen joutuu yhä useammin kysymään itseltään ”kuka minä olen tässä tilanteessa”, kun maailma ympärillä muuttuu nopeasti ja arvaamattomasti. Vastausta etsiessään yksilö toimijana käy jatkuvaa identiteettineuvottelua kulttuurisen ympäristönsä kanssa ja sen asettamissa rajoissa. Yksilön ja kulttuurin keskinäisen säätelyn lisäksi ratkaistavana ovat myös sekä yksilön että kulttuurin suhde luontoon.
Matt Abrahams, Stanfordin yliopiston kauppakorkeakoulun palkittu viestinnän opettaja ja kirjailija, neuvoo esiintymistä käsittelevällä Youtube-luennollaan: maksimoi keskinkertaisuus. Neuvo kuulostaa ristiriitaiselta — luulisi, että onnistuneen puheen pitäminen edellyttää nimenomaan erinomaisuuden maksimointia?
Abrahams kuitenkin perustelee neuvoaan aivokapasiteetin näkökulmasta. Kun ihminen pyrkii suoriutumaan erinomaisesti, osa aivojen kapasiteetista kuluu jatkuvaan oman suorituksen tarkkailuun ja arviointiin. Tämä ”sisäinen kriitikko” syö resursseja itse suoritukselta. Vaikka itsekriittisyyttä ei tule kokonaan unohtaa, sen voimakkuutta voi säätää pienemmälle. Asettamalla tavoitteeksi parhaan mahdollisen sijaan riittävän hyvän, kriittinen itsensä tarkkailu vaimenee ja suoritus paranee.
Sisäistetty kriittinen yleisö
Mistä tuo ajattelun kaistaa vievä sisäinen tarkkailu oikeastaan kumpuaa? Itsensä tarkkailu ei tapahdu tyhjiössä, vaan mittaamme suoritustamme kuviteltujen katsojien silmin. Sisäinen kriitikko onkin sisäistetty yleisö. Abrahams neuvoo vaimentamaan mielen itsekriittisen äänen, mutta käytännössä kyse on sosiaalisen paineen kokemuksen säätelystä. Aivot tekevät kahta työtä yhtä aikaa: keskityn sekä puheen pitämiseen että kuvittelemaan, miten muut suoritukseni arvioivat.
Bowenin teoria selittää osaltaan tätä ilmiötä. Sisäistetty kriittinen yleisö on erityisen äänekäs, kun ihmisen ”itse”, ”itseys” tai ”minä” – mikä olisikaan paras suomennos sanalle ”self” – on vahvasti riippuvainen sosiaalisen ympäristön palautteesta. Toisin sanoen, oma arvo perustuu liikaa muiden mielipiteisiin. Tällöin puheen pitäminen muuttuu ahdistavaksi ponnisteluksi, koska on jatkuvasti pelättävä oman arvon romahtamista muiden silmissä.
Sosiaalisen paineen keskellä Abrahamsin neuvoma tekniikka on tervetullut, mutta se on enemmän oireen lievittämistä kuin varsinaisen syyn hoitoa. Kysymys kuuluukin: miksi sosiaalisen palautteen tarkkailu voi olla niin voimakasta, että tarvitaan erillinen menetelmä sen vaimentamiseen?
Luonto suosii riittävän hyvää
Ei ole tavatonta, että julkisuuden henkilö kertoo lehdistössä tai sosiaalisessa mediassa supersuoriutumisestaan ja sitä ylläpitävistä rutiineista, ja että parin kolmen vuoden kuluttua luemme hänen tilitystään omasta uupumisestaan. Täydellisyyden tavoittelu sosiaalisten mittareiden mukaisesti on tuhoon tuomittu yritys.
Luonnossa sen sijaan lajit eivät tavoittele täydellisyyttä, vaan riittävää sopeutumista, vaikka samaan aikaan on perusteltua sanoa, että luonto on täydellinen – mihin vertaisit sitä, jos sanoisit, ettei niin ole. Evoluutio on käytännössä jatkuvaa tavallisuuteen, siis keskinkertaiseen pyrkimistä, koska se on energiatehokkainta, helpoin reitti, niin sanottu pienimmän vaikutuksen periaate.
Jatkuva tavallisuuden ylittäminen johtaa osa-optimointiin ja resurssien hupenemiseen, mikä on kohtalokasta samoin kuin on jatkuva tavallisuuden alittaminenkin. Esimerkiksi, liiallinen harjoittelu johtaa ylikuntoon ja uupumiseen, mutta jatkuva oman kunnon laiminlyöminen ei sekään ole hyvä vaihtoehto. Keskimääräinen määrä vireyttä/stressiä tuottaa parhaan tuloksen, kuten suorituskykyä kuvaava Yerkes-Dodsonin laki osoittaa. Elämä on keskinkertaisen jatkuvaa optimointia.
Keskiarvon ulkopuolisia variaatioita kuitenkin esiintyy luonnossa. Joskus jokin poikkeava piirre osoittautuu niin toimivaksi, että se yleistyy ja tällöin poikkeamasta tulee uusi normaali. Eilisen mutantit menestyessään ovat tämän päivän perusyksilöitä. Tämä edellyttää kuitenkin sellaisia ympäristön muutoksia, jotka suosivat kyseistä poikkeusta.
Biologisessa kilpailussa poikkeuksellisuudella, siis erottumisella on silti oma tehtävänsä: se viestii geenien laadusta. Riikinkukon pyrstö, hirven sarvet, satakielen laulu — nämä ovat evolutiivisesti kalliita, siis ominaisuuksia, joiden hankkiminen kuluttaa paljon resursseja. Lajin evoluutio ei ole tuottanut niitä huvin vuoksi, joten ne ovat aitoja signaaleja yksilön hyvinvoinnista. Tietyn ominaisuuden poikkeuksellisuus palvelee siis lisääntymistä ja lajin elinkelpoisuutta. Se on väline, ei itsetarkoitus.
Alkuperäisestä merkityksestään irronnut erottumisen signaali
Kulttuurissa tämä signaali on usein irronnut biologisesta ankkuristaan. Kulttuurinen näkyvyys ja erottautuminen imitoivat edelleen luonnossa esiintyvää pyrkimystä erottua poikkeuksellisuudella — katso minua, olen erilainen, parempi — mutta sisältö on vaihtunut. Luksusauto tai –käsilaukku viestivät kyvystä ostaa nämä tuotteet. Kuitenkin esimerkiksi muotinäytöksen estetiikka viestii vain kulttuurisesta asemasta, ei elinkelpoisista geeneistä. Luonnossa ilmenevä poikkeuksellisuudella erottumisen signalointirakenne on säilynyt, mutta referentti eli se mihin signaali viittaa – elinkelpoisuus ja hyvinvointi – on kadonnut.
Veblen kuvasi tätä jo vuonna 1899 kulutuksen korostumisena, minkä vuoksi ihminen järjettömästi laiminlyö onnellisuutensa, jotta saisi näkyvän paikan (kulutus)yhteiskunnassa. Evoluutiopsykologi Geoffrey Miller on myöhemmin argumentoinut, että kulutuskulttuuri kaappaa parinvalinnan psykologian omiin tarkoituksiinsa. Sen sijaan, että parinvalintaa ohjaisi pyrkimys löytää rationaalinen, luova ja välittävä kumppani, jolla on sopiva persoonallisuus sekä kykyä huolehtia mahdollisista jälkeläisistä, statussymbolit ovatkin ratkaisevia parinvalinnassa. Vaikka luksusauto voi kertoa vauraudesta, sillä ei ole suoraa yhteyttä biologiseen tai edes sosiaaliseen elinkelpoisuuteen. Erottumisen vietti ohjaa siis edelleen käyttäytymistä, mutta erottumisen sisältö vie harhaan.
Luonnon ja kulttuurin suhde on vinoutunut
Luonto asettaa elinkelpoisuuden ja hyvinvoinnin rajat. Kulttuuri rakentaa jaetun tulkinnan siitä, miten ihminen elää näissä luonnon asettamissa rajoissa. Yksilö navigoi luonnollisen ja kulttuurisen ympäristön rajapinnassa arvojensa ja tavoitteidensa mukaisesti. Kuunteleeko hän enemmän kulttuurisia normeja kuin esimerkiksi kehoaan, joka kytkee hänet elävään luontoon? Kulttuurin ja luonnon terveessä suhteessa kulttuuri kunnioittaa luonnon rytmiä, kuten levon oikeutusta samoin kuin riittävän hyvän viisautta ja tavallisen ihmisen arvoa. Epäterveessä suhteessa kulttuuri yhdistää kulutuksen ja biologiset kilpailuvietit yli kaiken toiminnallisen mielekkyyden, kunnes stressi, uupumus ja riittämättömyyden kokemus ovat normi. Miten yksilö toimijana voi menestyä tässä identiteettineuvottelussa kulttuurin kanssa?
Kulttuurin ja luonnon terveessä suhteessa kulttuuri kunnioittaa luonnon rytmiä, kuten levon oikeutusta samoin kuin riittävän hyvän viisautta ja tavallisen ihmisen arvoa.
Bowenin teoriaa mukaillen voi esittää, että riittävästi itseksi eriytynyt toimija tunnistaa oman kehonsa rajat, vaikka hän elääkin keskellä vinoutunutta kulttuuria. Toisin sanoen, hän kykenee säätelemään ajattelunsa suhdetta luontoon ja kehoonsa, jonka myötä myös hän itse on osa luontoa. Kulttuuri ei yksin määrittele hänen identiteettiään, vaan hänellä on kyky toimia riittävän itsenäisesti. Slogan ”määrittele itsesi tai toiset tekevät sen puolestasi” kuvaa tätä. Poikkeuksellisuuden normissa on kyse fuusiosta eli sulautumisesta muihin ja aidon yksilöllisyyden heikentymisestä. Kaikkien seuratessa kapeaa poikkeuksellisuuden vaatimusta kukaan ei ole enää yksilö. Terve yksilöllisyys tarkoittaa kykyä olla omanlaisensa, mikä useimmille tarkoittaa ihan tavallista ihmistä.
Elämme keskellä kulttuurista paradoksia. Tilanteessa, jossa poikkeuksellisuudesta tehdään universaali normi — kaikkien on oltava poikkeuksellisia — käsitteet pyörähtävät ympäri: poikkeuksellinen muuttuu tavalliseksi ja tavallinen, keskinkertainen, normaali ja luonnollinen, muuttuu poikkeukselliseksi. Samalla kuitenkin poikkeuksellisuuden vaatimus etäännyttää ihmisen luonnon asettamista hyvinvoinnin, jopa elinkelpoisuuden rajoista.
Poikkeuksellisuutta korostava kulttuuri uuvuttaa ihmisen
Poikkeuksellisuuden normin seuraukset ovat ikäviä. Normaali vanhemmuus on “vain” vanhemmuutta. Tavallinen työ on “vain” työtä. Keskinkertainen elämä on “vain” elämää. Sana “vain” vie kaiken arvon siltä, mikä on luonnollista ja tervettä. Vinoutunut kulttuuri leimaa normaalin elämän epäonnistumiseksi. Kuitenkin poikkeuksellisen onnistumisen vastakohta on poikkeuksellinen epäonnistuminen eikä keskinkertaisuus ja tavallinen, siis normaali.
Normaali vanhemmuus on “vain” vanhemmuutta. Tavallinen työ on “vain” työtä. Keskinkertainen elämä on “vain” elämää. Sana “vain” vie kaiken arvon siltä, mikä on luonnollista ja tervettä.
Tilanne on erityisen julma nuorille, joiden identiteetti on herkimmin sosiaalisen kentän muovattavissa: he sisäistävät erinomaisuutta ja erikoisuutta vaativan kulttuurisen normin liian helposti, kokevat tavallisen elämän häpeällisenä ja riittämättömänä, ja heillä on vähiten sisäisiä resursseja kyseenalaistaa normin järkevyyttä. Vastavoima erikoisuuksiin pyrkimiselle löytyy perheen tavallisesta kanssakäymisestä. Elisan (2017) teettämän kyselytutkimuksen mukaan ”nuoret kaipaavat ihan tavallista arkista yhdessäoloa vanhempiensa kanssa. Ei kalliita lahjoja tai eksoottisia matkoja.” Myös THL:n (2018) tutkimus kertoo nuorten haluavan viettää aikaa vanhempiensa kanssa keskustellen tavallisista iloista ja suruista.
Bowenin teorian mukaan riittävästi itseksi eriytynyt ihminen, jonka minuus on vakaammin ankkuroitu tosiasioihin ja joka sietää olla eri mieltä ympäristönsä kanssa, tunnistaa helpommin kulttuurin ristiriitaisuuden: tämä normi on epäterve, en lähde mukaan. Kyse on viisaudesta ja kypsyydestä, joka ohjaa käyttäytymistä kohti riittävän hyvää ja tarkoituksenmukaista. Tällöin päätökset eivät palvele niinkään pyrkimystä olla poikkeuksellisen erinomainen, vaan niiden vaikutus ulottuu sekä itsen ulkopuolelle kanssaihmisiin että ajallisesti kauemmas eikä vain tässä hetkessä selviytymiseen – usein seuraukset, niin hyvät kuin pahatkin, tulevat näkyviin viiveellä. Itseksi eriytyminen on systeemistä viisautta: olen osa sosiaalista kokonaisuutta ja kun kokonaisuus voi hyvin, mahdollisuus omalle hyvinvoinnille kasvaa, ainakin pitkällä aikavälillä.
Tavallinen on poikkeuksellisen hyvää
Muistan tuttavani teini-ikäisen tyttären, joka kaupan pihassa ei lähtenyt mukaan kaveriporukan roskaamisleikkiin, vaan katsoi kavereitaan tiukasti silmiin ja keräsi heidän heittämänsä roskat roskakoriin. Sen seurauksena koko porukka lopetti roskaamisen. Hänen itseksi eriytyminen oli jo kehittynyt sen verran, jotta hän kykeni toimimaan vertaistensa ryhmässä omien arvojensa ja päämääriensä mukaisesti. Hänen käyttäytymisensä kertoi toimijuudesta ja johtajuudesta.
Mielestäni tarvitsemme enemmän heitä, jotka uskaltavat olla oma tavallinen itsensä. Vastakkainasettelun korostuessa yhteiskunnassa tarvitsemme lisää harmaan sävyjä ääripäiden väliin. Nämä harmaan sävyt ovat nyt niitä variaatioita, joiden avulla selviämme poikkeuksellisuutta ja musta-valkoisuutta julistavassa kulttuurissa. Harmaan sävyihin ja keskinkertaisuuteen pyrkimisen kumppania ja toimintamme lopullisena arvioijana on luonto itse.