Perheet, työyhteisöt ja yhteiskunta rakentuvat tavallisten ihmisten kanssakäymisestä ja yhteistyöstä. On hyväksyttävä, ettemme kaikki ole poikkeuksellisen erinomaisia vanhempina, ammattilaisina tai kansalaisina, vaikka sellaisina haluaisimme toisten silmissä näyttäytyä, mikä sekin on osa tavallisuuttamme. Poikkeuksellisuudessa tai erinomaisuudessa tai niiden korostamisessa ei sinällään ole vikaa, mutta valitettavan usein äärimmäisyys nähdään vastakohtana tavallisuudelle tavalla, jossa äärimmäisyydestä tulee ihanne ja tavallisuus nähdään epäonnistumisena.
Tavallisuus on yleisin elämänmuoto. Poikkeamat, kuten erinomaisuus syntyvät tavallisuuden mahdollistamista voimavaroista käsin ja elämä palaa poikkeamista lopulta aina takaisin tavalliseen. Arjessa elämän tavallisuuden arvon huomaa usein vasta, kun kohtaa jotakin todella tavallisuudesta poikkeavaa, kuten onnettomuuden, sairauden tai sodan.
Ennalta-arvattava tavallisuus mahdollistaa kehittymisen
Elävä järjestelmä, kuten ihminen, pyrkii sopusointuun ympäristönsä kanssa. Mitä tarkemmin kykenemme ennakoimaan tulevan tilanteen, sitä paremmin voimme. Silloin kun kaikki sujuu odotetusti ympärilläni, koemme, että asiat ovat hyvin. Olemme suorastaan flow-tilassa, kun ympäristössä ei tule vastaan ikäviä yllätyksiä. Ympärillämme oleva ennalta-arvattava tylsä tavallisuus mahdollistaa meille turvallisen hyvän elämän.
Ennalta-arvattava tavallisuus on myös se perusta, josta käsin voimme uteliaasti kurottaa kohti uutta ja erilaista tai aika ajoin toimia jopa äärimmäisellä tavalla. Tavallisuuden mukavuusalueen reunoilta löytyy tilaa sopivan kokoisille yllätyksille ja epämukavuuden kokemukselle uuden edessä. Sen sijaan äärimmilleen viritetty järjestelmä ei kestä yllätyksiä ja poikkeamia. Tavallisuudessa on paljon resilienssiä eli kykyä palautua ja uudistua ympäristön paineissa.
Tavallisuus on riittävän hyvää ja optimaalista
Elävälle järjestelmälle on myös ominaista keskittyminen riittävän hyvään. Tein 20 vuotta sitten yrittäjänä kiinteistöjen pintakäsittelyhommia kesäisin, kun koulutustöitä oli vähemmän tarjolla. Pyrin aivan liian täydelliseen lopputulokseen ja sain kokeneemmilta neuvon: työ on hyvin tehty, kun se pienin moittein hyväksytään. Tavallinen tarkoittaa riittävän hyvää.
Tavallisuus on optimaalista jatkuvuutta itsemme ja ympäristömme kanssakäymisessä. Tällöin poikkeuksellisen erinomaisuuden vastakohtana ei ole tavallisuus, vaan poikkeuksellinen surkeus. Kumpikin ääripää pitkäkestoisena on haitallista, mutta eri syistä. Jatkuva surkeus johtaa ajan myötä yhä syvenevään ristiriitaan ympäristön kanssa ja päättyy lopulta romahdukseen. Jatkuva erinomaisuus puolestaan kuluttaa voimavaramme ja johtaa vähitellen uupumiseen.
Poikkeuksellisen erinomaisuuden vastakohtana ei ole tavallisuus, vaan poikkeuksellinen surkeus
Luonnossa tavallisuus on optimaalista suhdetta omien voimavarojen ja ympäristöön sopeutumisen välillä. Esimerkiksi, ihmisen hajuaisti on huonompi kuin koiran, mutta ihmiselle riittää hajuaistin nykyinen tarkkuus. Paremman tarkkuuden kehittyminen veisi kohtuuttomasti voimavaroja eikä siitä olisi hyötyä. Toisaalta hajuaistin nykyinen taso on ihmiselle tarpeellinen, esimerkiksi pilaantuneen ruoan arviointiin tai savun aistimiseen. Emme myöskään tiedä kaikkea maailmasta eikä tarvitsekaan. Riittää, kun tiedämme tarpeeksi selviytyäksemme. Tavallisuus optimaalisuutena on luonnollista.
Tavallisuus on hyviä rutiineja
Tavallisuus tarkoittaa rutiineja, erityisesti hyviä rutiineja eli niitä asioita, jotka toistuvat yhä uudestaan samanlaisina ja mahdollistavat hyvinvointimme. Jopa identiteetti on kokoelma rutiineja. Meidät tunnetaan asioista, joita toistamme.
Poikkeamat rutiineista kiinnittävät huomiomme aivan kuten aistimme reagoivat muutokseen. Huomaamme esimerkiksi ilmanvaihdon hurinan loppumisen tai huoneen viilenemisen ulko-oven jäätyä auki, vaikka hetkeä aikaisemmin emme kiinnittäneet mitään huomiota ääneen tai lämpötilaan. Onko tavallisuuden vieroksumisessa kyse huomatuksi tulemisen tarpeesta: vain poikkeava ja epätavallinen saa muiden huomion. Sosiaalisen statuksen kasvattaminen onkin keskeinen syy äärimmäiseen käyttäytymiseen, mutta miltä tuntuisi, jos omassa viiteryhmässäsi tulisit nähdyksi ja kuulluksi ihan tavallisena omana itsenäsi?
Myös vahingollinen käytös voi muuttua rutiiniksi ja vakiintua normiksi, kuten niin sanotut elämäntapasairaudet. Elämme itse kukin kehossa, joka pyrkii riittävään tasapainoon ympäristönsä kanssa. Itsepäinen uskomus omasta poikkeuksellista ainutlaatuisuudesta, esimerkiksi kohtuuttomana työmääränä, unen laiminlyömisenä tai muuna jatkuvana kehon rajojen rikkomisena johtaa useimpien kohdalla ennen pitkää joko hitaaseen tai nopeaan ennenaikaiseen kuolemaan. Onneksi kuulemme myös tarinoita, joissa äärimmäisyyksistä on palattu takaisin tavalliseen normaaliin elämään.
Tavallisuus on ihmisyyttä parhaimmillaan
Uskomus elämästä jatkuvana äärimmäisyyksiin pyrkimisenä on mielestäni lähtökohtaisesti virheellinen. On oikein pyrkiä kasvamaan täyteen mittaansa omien ja ympäristön tarjoamien mahdollisuuksien mukaisesti, mutta reitti perille löytyy tavallisuuden polkua pitkin. He, jotka äärimmäisyyksien tietä kulkien kehuskelevat eläneensä jo nyt monen ihmisen elämän verran, ovat ehkä oikeassa, jos vertaavat elämäänsä muihin samaa tietä kulkeviin. Olkoon heillä oikeus mielipiteeseensä ja oman elämänsä määrittelyyn, mutta minun mielestäni poikkeuksellisten kokemusten poikkeuksellinen määrä ei ole elämän laadun mittari.
Tavallisuus ei ole millään muotoa huono asia. Tavallisuus on normaalia. Epätavallisuus puolestaan on epänormaalia, mutta huomaatko, miten vaikeaa on ajatella olevansa tavallinen. Tavallisuus on ihmisyyttä parhaimmillaan, etenkin, jos arvostamme toisiamme ja yhteistyömme perheissä, työyhteisössä ja yhteiskunnassa sujuu riittävän hyvin.